Emmin blogista

Jumala on koskettanut sydäntäni täällä Filippiineillä. On karua nähdä kaikki köyhyys todellisuudessa. Jokapäiväinen ”leipä” ei olekaan enää itsestäänselvyys ja elonjäämiskamppailu on arkipäivää. Voin olla todella onnellinen kaikesta mitä omistan, mutta samalla tuntuu pahalta; piloille hemmotellulta. Laivalla monien ongelmana on ylipaino, ja heitämme joka päivä niin paljon ruokaa menemään, samalla kun viereisen sillan alla niin moni näkee joka päivä nälkää. On myös surullista nähdä kuinka eksyksissä monet ovat, vaikka ovatkin katolilaisia. Samalla tavalla kuin useimmat suomalaiset ovat kristittyjä, mutteivät todellakaan elä sen mukaan. Lapset ovat hyvin avoimia ja heistä näkee kuinka paljon he tarvitsevat huolenpitoa. On ollut siunaus päästä leikkimään ja juttelemaan heidän kanssaan sekä tuoda heidät laivalle syömään. On myös positiivista, että heidän tulevaisuudessaan on pientä toivoa, sillä OM järjestää heille koulua, ruokaa ja vaatteita. 

Jumala tai jokin muu kosketti myös vatsaani täällä, kun yhtenä yönä iski elämäni pahin vatsatauti. Menetin kaiken elimistöstäni ja pyörryin neljästi. Ensimmäistä kertaa toivoin tosissani, että hytissämme olisi oma vessa (voi niitä onnekkaita, joilla on). Ei nimittäin ole kauhean hehkeää herätä pyörtyneenä yleisen vessan lattialta (onneksi siivoamme sen päivittäin, joten pitäisi olla suhteellisen puhdas). Toinen syy toiveeseen omasta vessasta oli, että loppuajan vietin nukkuen käytävällä, vessan oven edustalla, mikä vähän ihmetytti muutamia yökukkujia. Aamulla sitten sain sairaanhoitajalta korvaavia ravintoaineita, että ruumis sai energiaa pysyä tajuissaan. Pikkuhiljaa pystyin jälleen syömään ja sain voimia  palata töihin –tai niin ainakin luulin. Kolmantena päivänä heräsin kuudelta kokeilemaan miten imurointi sujuisi, mutta yhdeksältä olinkin jälleen lääkärin luona. Tuomioksi alilämpöä ja lisää lepoa. 4. päivä oli virallinen vapaapäiväni ja päätin hylätä lukuisat suunnitelmani mennä ulos tekemään jotain siistiä ja tyydyin vain istumaan aloillani, mikä vähän harmitti, mutta lopulta päivä oli silti hyvä, sillä Jumala on hyvä 

No olinpahan ainakin levätty tarpeeksi, joten seuraavalla viikolla pitäisi olla energiaa työskennellä. Nautinkin päästessäni taas töihin ja annoin aikaa niin työlle kuin työtovereille. Välillä sitä yrittää tehdä kaiken niin nopeasti, jotta oltaisiin ajoissa valmiita, että toiset unohtuvat helposti. 

Tuli taas nähtyä, että asioita alkaa arvostaa ja kaipaamaan vasta kun ne menettää. Taitaa olla sama Jumalan kanssa. Emme vielä kunnolla näe kaikkea Jumalan toimia, ja joskus Jumala tuntuu kaukaiselta. Mutta olen varma, että huomaisimme, jos Jumala hylkäisi meidät. Ja välillä hän ”hylkääkin” meidät, antaa kaatua, jotta voisi nostaa meidät uudelleen ylös. Niin kuin hän vanhassa testamentissa hylkäsi israelilaiset, jotta he nöyrtyisivät ja palaisivat takaisin hänen luokseen. Voin onneksi rukoilla ja olla varma, ettei Jumala koskaan todella hylkää minua, ja ylistää häntä hänen kärsivällisyydestään ja hyvyydestään.